Frank Martela kirjoitti lokakuun lopussa Helsingin sanomien kolumniinsa tekstin, jonka otsikko oli: ”Jos lenkkeilet, tavoitteesi on oltava vähintään alle neljän tunnin maraton – Tällainen ajattelu on erinomaisuuden tyranniaa ja se on kaikkialla” Pohdin tuolloin, että olen Martelan kanssa juuri enkä melkein samaa mieltä. Tuntuu siltä, ettei nykyään voi tehdä mitään perehtymättä ja syventymättä asiaan sen enempää, vain ilon ja huvin vuoksi.

Perehtyneisyyden sijaan pintapuolisuus?

Jos kerron että harrastan blogin kirjoittamista, ihmiset olettavat minun olevan syvällä sisällä blogimaailman kiemuroissa ja ilmiöissä. Kun sanon vapaa-ajalla liikkuvani luonnossa, kanssakeskustelija olettaa minun käyneen vähintään puolessa Suomen kansallispuistoista. Ilmaistessani mieltymykseni katsella Netflixiä, saan heti osakseni oletuksen, että olen elokuvien ja sarjojen kävelevä tietosanakirja.

Eikö aktiviteetteja voisi tehdä vain vähän, pintapuolisesti ja nautinnon vuoksi? Eikö blogia voisi kirjoittaa tarkkailematta itse joka päivä Blogit.fi -sivuston kuumimpia puheenaiheita? Eikö luonnossa saisi liikkua pääasiassa kotikulmilla ja silloin tällöin tutussa ja turvallisessa Nuuksiossa? Miksei Netflixistä voisi seurata vain niitä paria itselle mielenkiintoista ja merkityksellistä sarjaa? Miksi erilaisia aktiviteetteja pitäisi tehdä aina sata lasissa?

Pyrkimys hyvään läpäisee koko elämän

Pohdin edellä esittämiäni kysymyksiä ja tulin pienessä päässäni siihen tulokseen, että kuvaamani ilmiön taustalla on pyrkimyksemme hyvään elämään. Vapaa-ajan aktiviteettien lisäksi perusteellinen perehtyminen ja omistautuminen koskettavat kaikkia elämämme osa-alueita, esimerkiksi työtä, opintoja, perhettä, ystävyyssuhteita, elämäntapoja ja hengellisyyttä. Oletukset syventymisestä ja vahvasti erilaisissa asioissa sisällä olemisesta läpäisevät koko elämämme.

Pyrimme elämään kokonaisvaltaisesti hyvin. Pyrimme olemaan hyviä työntekijöitä, ahkeria alaisia esimiehellemme ja mukavia persoonia työkavereillemme. Pyrimme olemaan tunnollisia ja alamme hallitsevia opiskelijoita. Pyrimme olemaan läsnäolevia lapsia vanhemmillemme ja rakastavia kumppaneita puolisoillemme. Pyrimme kasvattamaan lapsemme mahdollisimman järkevästi ja ymmärtämään ystäviämme.

Pyrimme elämään terveellisesti, syömään puhdasta, kotitekoista ruokaa ja liikkumaan säännöllisesti. Pyrimme seuraamaan ajankohtaisia asioita ja viihdeohjelmia. Pyrimme olemaan ajan tasalla ja kartalla, missä mennään. Pyrimme pitämään kotimme siistinä ja lajittelemaan jätteet kantaaksemme kortemme kekoon ympäristön suojelemiseksi. Pyrimme käymään kerran viikossa kirkossa ja lukemaan joka ilta iltarukouksen.

Oletus myös muiden pyrkimyksestä hyvään

Mitä ikinä teemmekin, pyrimme tekemään sen mahdollisimman hyvin. Asioita taas pyrimme tekemään mahdollisimman hyvin, koska pyrimme hyvään elämään. Pyrimme elämään mahdollisimman hyvin. Koska pyrimme itse hyvään, oletamme samaa muiltakin.

Joku voisi kysyä, että mitäs jos kanssakeskustelija ei oletakaan sinun olevan elokuvien ja sarjojen kävelevä tietosanakirja, vaan kysyy sinulle tärkeästä aiheesta vain kysyäkseen jotakin ja pitääkseen keskustelua yllä? Voi toki olla niinkin, mutta mielestäni seuraavaan fiktiiviseen, mutta perin tavanomaiseen kysymyksenasetteluun sisältyy oletus perehtyneisyydestä.

Aa tykkäät kattoa Netflixiä, mitä mieltä oot Blacklististä? Ai et oo kattonu, no Leathel Weaponia oot varmaan kumminkin kattonu? Mitä sarjoja sä sitten oot katsonut? Ai oot kattonu vaan niitä? Okei.”

Oheisen kaltaisia keskusteluja olen käynyt ja itsekin sortunut oletuksia sisällään pitäviin kysymyksiin. Yhteiskunnassamme on hyväksyttävää ja normaalia olettaa, että toinen ihminen on syventynyt aktiviteettiinsa ja esittää sen mukaisia tarkentavia kysymyksiä. Toimimme huomaamattamme ja tiedostamattamme, koska tällainen toiminta on sosiaalisessa ympäristössämme tavanomaista ja tavallista.

Pyrkimyksemme hyvään elämään luo stressiä

Pyrkimys hyvään elämään on sinänsä positiivinen asia. Kuitenkin, tuttu sanonta kohtuus kaikessa pätee tähänkin asiaan. Parhaaseen mahdolliseen pyrkiminen elämämme kaikissa osa-alueissa aiheuttaa meille stressiä. Jatkuva pyrkimys syventyä lisää ja tietää enemmän voi kääntyä itseään vastaan. Lisää vettä myllyyn stressin kokemiseen luo ulkoapäin tulevat oletukset perehtyneisyydestämme. Stressi taas vie ilon koko touhulta ja tuo siihen suorittamisen maun.

Oikeus olla keskinkertainen ja nauttia

Kaikkia asioita ei tarvitse tehdä yhtä perusteellisesti kuin roomalaiskatolilaista Sagrada Famílian kirkkoa Barcelonassa. Kaikkea elämässä ei tarvitse pyrkiä tekemään mahdollisimman hyvin. Meidän ei tarvitse aina olla harrastuksillemme omistautuneita tietopaketteja, jatkuvasti enemmän aikaan saavia alaisia, huippuhauskoja työkavereita, säännöllisesti kyläileviä lapsia, viisaita vanhempia, vain tuoretta ruokaa syöviä kuluttajia ja tunnollisia seurakuntalaisia.

Elämään ja ihmisyyteen kuuluu keskeneräisyys ja epätäydellisyys sekä oikeus kokea mielihyvää. Välillä on paikallaan olla keskinkertainen ja nauttia asioista. Saan nauttia blogin kirjoittamisesta ilman, että olen perillä blogimaailman kuumimmista aiheista. Saan nauttia luonnossa liikkumisesta ilman että olen käynyt puolessa Suomen kansallispuistoista. Saan nauttia Netflixin tarjonnasta ilman että olen kolunnut sitä kokonaan läpi.

Sinulla ja minulla, meillä, on oikeus nauttia aktiviteeteistamme olematta sen enempää sisällä niissä. Saamme olla keskinkertaisia ja nauttia. Filosofi, tietokirjailija ja tutkija Martela päättää kolumninsa seuraaviin sanoihin: ”Hanki itsellesi hassu harrastus ja ole ylpeästi keskinkertainen!” Yhdyn Martelan kehotukseen ja jatkan: ”Nauti elämästäsi ja ole ylpeästi keskinkertainen!”

Rakkaudella,

Eveliina

 

Kuva: Pixabay

2 thoughts on “Pyrkimyksemme hyvään elämään luo stressiä

  1. Painavaa tekstiä ja vakavaa ajateltavaa ihmisenä elämisen perimmäisestä olemuksesta ja tarkoituksesta!

    Nykyisessä yhteiskuntajärjestelmässä taloudellisen lisäarvon tuottaminen erikoistuneen osaamisen ja työnjaon avulla on perin juurin sisäänrakennettu toimintamalli. Kun tähän lisätään työpaikkojen väheneminen automatisoinnin seurauksena, kilpailu paikasta auringon alla kovenee. Ihmisen on joko taisteltava yhä sitkeämmin pysyäkseen mukana tai sitten luovutettava sovinnolla. Maapallon ja ihmiskunnan tulevaisuutta on syytäkin pohtia vakavasti, mutta yksilötasolla lienee toivotonta taistella tuulimyllyjä vastaan.

    Mysteeriksi jää kuitenkin, mikä oikeastaan ajaa nykyihmisen suhtautumaan tällä samalla asenteella niihinkin asioihin, joista hän yrittää ammentaa itselleen iloa ansiotyön ja siihen usein liittyvien kilpailuasetelmien ulkopuolella. Kokeeko nykyihiminen tulevaisuuden epävarmuuden sellaisena uhkana, jonka vuoksi hän harkitsee kaikkia valintojaan sen mukaan, miten uskoo niiden vaikuttavan työmarkkina-arvoonsa? Onko tällainen vaikutus todellista vai aivopeseekö tehokas markkinointiviestintä ihmiset uskomaan esimerkiksi liikuntaharrastuksen olevan hyödyllisimmillään silloin, kun se tapahtuu luovuttamalla henkilötietonsa kuntosalia ylläpitävälle monikansalliselle yritysketjulle ja julkaisemalla fitness-selfieitä sosiaalisessa mediassa, jota hallitsevien yritysten menettelytavoista henkilötietojen levittämisessä on ilmeisesti paljastunut vasta jäävuoren huippu?

    Eikö ihmisellä ole enää oikeutta tehdä kuuden kilometrin työmatkansa joskus satunnaisesti kävellen bussin sijasta tai nousta työpaikallaan tornitalossa yli 50 metrin korkeudessa sijaitsevaan työhuoneeseen portaita hissin sijasta, vaikkei hän edes kuvittele ikinä maailmassa alittavansa neljää tuntia maratonilla tai ylipäätään juoksevansa maratonia? Eikö sekin, että harrastaa pienimuotoista hyötyliikuntaa silloin kun siltä tuntuu, ole parempi kuin ettei harrastaisi liikuntaa ollenkaan?

    Havainnoimalla monia erilaisia asioita ja ilmiöitä vuosikymmenten ajan voi huomaamattaan kartuttaa itselleen sellaisia tietomääriä, jotka moninkertaisesti ylittävät keskimääräisen tossunkuluttajan tiedot. Tällöin on viisautta olla ylpeilemättä sellaisesta, minkä kuka tahansa muukin olisi voinut oppia samassa ajassa samalla uteliaisuudella. Tällöin on taitavuutta osata kertoa perusasioita niistä sattumalta kiinnostuneelle keskustelukumppanille niin, ettei ylitä todellisen kompetenssinsa rajoja eikä keskustelukumppanin vastaanottokykyä. Tällöin on realismia ottaa huomioon, ettei omaksi iloksi hankittu tietous riitä asiantuntijana esiintymiseen. Tällöin ei kuitenkaan toivottavasti ole pelkkää toiveajattelua odottaa asiantuntijoiden ottavan ulkopuolistenkin esittämät kysymykset vakavissaan ainakin silloin, kun kysymykset on perusteltu riittävän hyvin.

    Tätä perusasennetta – tai oikeastaan sen pitkällä aikavälillä tuottamia hedelmiä – on vanhastaan kutsuttu yleissivistykseksi. Kai siihenkin pätee se, että paras on hyvän vihollinen. Toisaalta ei ole mitään aihetta tahalliseen alisuorittamiseen niissä asioissa, jotka ihminen sitoutuu tekemään, mutta toisaalta on järkevää harkita, kuinka moneen asiaan yhtaikaa voi sitoutua niin että kykenee myös täyttämään sitoumuksensa. Muille asioille jää sitten aikaa ja voimia sen mukaan kuin hyvältä tuntuu.

    Voisi jopa väittää, että mitä useampiin asioihin ihminen on tutustunut puhtaasti siksi, että ne tuntuvat kiinnostavilta, sitä useampaan suuntaan hänellä myös on ennakoimattomien elämäntilanteiden varalta muutosjoustavuutta, joka perustuu siihen, ettei kaikkien uusien asioiden opettelua tarvitse aloittaa nollasta.

    Ihmisten erilaisuus tulee esiin myös siinä, että joillakin on tarve päästä kokemaan yhteisyyttä muiden kanssa jo olemalla samaan aikaan samassa paikassa ja osallistumalla rituaaliseen toimintaan tai keskusteluun, jossa repliikkien keskinäinen looginen yhteys on Netflix-esimerkkisi mukaisesti hyvinkin ohut. Toisille kokemus yhteisyydestä ei ole edes mahdollinen, jollei siihen sisälly todellista tunnetta ymmärtämisestä ja ymmärretyksi tulemisesta merkityksellisten tietojen ja kokemusten vastavuoroisessa jakamisessa.

    Tykkää

    1. Kiitos ajatuksia herättävästä kommentistasi Pekka!

      Vaikuttaa tosiaan siltä, että työelämän vaatimukset ovat kovia ja jollain tavalla tämä vaativuus heijastuu vapaa-aikaamme. Esitit oleellisen kysymyksen, mikä ajaa ihmisen suhtautumaan samalla asenteella niihin asioihin, joista pitäisi ammentaa iloa työelämän vastapainoksi? Ajattelemmeko että sillä, millainen persoona ja toimija olemme vapaa-ajallamme, on vaikutusta mainitsemaasi työmarkkina-arvoomme? Eikö riitä että on ahkera työntekijä? Pitääkö ahkera olla siviilielämässäkin? Mikä on sosiaalisen median rooli tässä työelämän ja vapaa-ajan vaatimusten yhdenmukaistumisessa?

      Pieni hyötyliikunta on parempi kuin ei liikuntaa ollenkaan. Ehkä ongelma on siinä, että jos tekee pieniä tekoja, äkkiä huomaa tulevan joko tai / sekä että sisäisen ja ulkoisen paineen tehdä enemmän. On helpompi olla toteuttamatta ollenkaan sitä pientä hyötyliikuntaa kuin tehdä pieni hyvä ja saada sen kaveriksi paine tehdä enemmän.

      Sama ilmiö näkyy esimerkiksi laihduttamisessa, olemme helposti liian ehdottomia, vaadimme itseltämme liikaa ja sitten väsymme. Kiellämme itseltämme esimerkiksi kaikki herkut ja syömme vain terveellistä ruokaa. Tällainen ehdottomuus käy äkkiä raskaaksi, jolloin on helpompi antaa olla ja palata entisiin tottumuksiin. Muutos tuntuu liian isolta ja vaativalta.

      Paras on hyvän vihollinen – tämä oli minulle uusi viisaus. Taitaa pitää paikkansa. 🙂 Olen samaa mieltä, että tahalliseen alisuoriutumiseen ei myöskään ole aihetta, varsinkaan niissä asioissa, jotka on sitoutunut tekemään. Me ihmiset olemme todella erilaisia ja kaipaamme erilaista vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s